After Dark Helsinki, Teurastamo ja täysikuu olivat yhdistelmä, joka ei hevillä unohdu

Täysikuu loistaa taivaalla. Kylmä ilma pureutuu poskiin ja huurustaa hengityksen. 

Jalkani tärisevät, mutta en kerro sitä muille. He rupattelevat jonkin televisiosarjan viimeisimmästä jaksosta eivätkä kiinnitä minuun huomiota. Kävelen edellä ja poltan savuketta. Se rauhoittaa hermoja, mutta ei ole pitkävaikutteista.

Pyhäinpäivä, Halloween tai Samhain, on sitä aikaa, kun vastuullinen aikuinenkin voi hetkeksi laskea irti naamioistaan ja elää vapaana.

Pysähdymme hetkeksi Teurastamon porteille. Hätkähdän, kun joku liikkuu varjoissa. Mies kietaisee mustan jätesäkin suun kiinni ja nostaa sen olalleen. Vieressäni nauretaan ja joku heittää, että ensimmäinen ruumis on bongattu. Nauran mukana, mutta en niin aidosti kuin haluaisin.

Siirrymme peremmälle tapahtuma-alueelle. Olemme osallistumassa After Dark Helsinki -ryhmän järjestämään kauhutapahtumaan, joka pidetään vanhan teurastamon syövereissä. Vaihdamme lippumme rannekkeisiin ja ystävällinen asiakaspalvelija muistuttaa meitä turvasanasta.

Käteni tärisevät niin pahasti, että pyydän seuralaisiani odottamaan hetken. Minun on kasattava itseni. Jännitys on puristunut kerälle vatsaani kuin käärme eikä tilannetta helpota tasaiset kiljaisut ja karjahdukset mitä kuulen ympäriltäni.

Pystyn vain rajallisesti harhauttamaan itseäni ja lopulta meidän on pakko mennä jonon jatkoksi. Hermoja kysytään enemmän odottelussa, kuin itse tapahtumassa.

Mikään ei ole niin riipivää kuin tietää, että kohta pelottaa niin paljon, että henki meinaa lähteä, ja silti sitä seisoo jonossa parinkymmenen muun kaverin kanssa.

After Dark Helsinki ja Teurastamo tarjoava juuri sitä, mitä lupaavat mainoksissaan, veret seisauttavia hetkiä ja gorea. Jo ensimmäiset sekunnit (ohjelman alettua) ovat niin selkäpiitä riipivät, että siinä vaiheessa, kun juoksen kellariin vieviä rappusia kohti, alan pohtia turvasanaa.

Sydänkohtaus ei ole kaukana. Kumarrun sitomaan kengännauhoja ja edessämme oleva ovi lävähtää auki. Joukosta rohkeimmat käyvät sisään. Järjestyksenvalvoja oli sanonut koodin, jolla ohjelmaan saisi lisämaustetta. Nielaisen, mutta ystäväni ehtii pulpauttaa sanan suustaan.

”Tässä vaiheessa ikää pelkkä huutaminen, veren lentäminen, suolenpätkät ja vilkkuvat valot eivät enää riitä. Sitä kaipaa haasteita.”

Astumme viemäriltä tuoksahtavaan kellariin. Valot vilkkuvat, joku itkee. Silmäni hakeutuvat nurkkiin, löytämättä ketään. Sattumalta vilkaisen taakseni. Suustani purkautuu kirkaisu ja sen jälkeen ryntäämme eteenpäin. Koko matkaa ei voi juosta. On pakko kontata, jos meinaa mahtua. Viemärissä pelkoni purkautuu esiin nauruna. 

Käytävällä vilkkuvat valot ovat niin herkullisia, ettemme pysty vastustamaan niitä. Oispa zombeja, on ajatus, joka putkahtaa mieleeni. Joku seuraa meitä? Menemme harhaan ja tunnemme sen selkänahassamme.

”Pidin erityisesti lopun pienestä twististä, mutta jäin kaipaamaan ongelmanratkaisua, jota edellinen toteutus The Motelli tarjoili.”

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: